Joitain asioita on vaan tosi helppo unohtaa, eikä se oikestaan satu. Mutta sittenkun niitä asioita rupee ottamaan esille, puhumaan niistä tai ajattelemaan niitä, se jo tuntuu ihan hirveeltä. Haluais vaan kaikki menneet takasin, elää ne hetken uudelleen ja ehkä pikkasen erilailla. Mun elämässä on ollut monta ihmistä, jotka on jääny matkan varrelle, mun tai omastaan tahdosta. Se on aina yhtä tuskallista. 

Ajan kanssa niistä on aina päässy yli. Mutta silti kun rupee miettimään niitä vanhoja hyviä aikoja, tuntuu ihan kuin joku pala puuttuis tällä hetkellä elämästä. Vaikka mulla onki nyt kaikki oikestaan tosi hyvin, eikä hirveesti oo ongelmiakaan. Silti, silti tuntuu että jokin puuttuu. Tiedän että mun alitajunta tietää, mikä sieltä puuttuu, mutta en ite suostu sitä hyväksymään. 

Haluaisin paljon asioita, mutten suurimpaan osaan tee mitään sen eteen, että ne toteutuis. Aika paljon tarvisin apua joihinkin asioihin ja ihmisiä ympärille. Tällä hetkellä tuntuu vaan siltä, että kaikki ollaan nyt siinä iässä, ettei oikein tiedetä mitä halutaan, jotku lähtee opiskeleen muualle, joillakin työ vie suurimman osan ajasta tai sitten ei vaan pidetä enään hirveesti yhteyttä. Ei sen elämän näin pitäny mennä, eihän?

Mihin jäi ne pienet lupaukset, jotka vannottiin lapsina "Aina yhdessä, tapahtu mitä tapahtu"?

Oon saanut nyt tosi paljon uusia tovereita, jotka on mua nuorempia, kolmekkin vuotta. Niitä kun kuuntelee ja niiden tarinoita viikonlopuista, lomista ja muuten vaan, tulee ihan omat lapsuuden ajat mieleen. (Vaikkei me vieläkään olla mitään niiiin aikuisia) Ne ajat, kun me oltiin joka ikinen viikonloppu yhdessä, meitä oli iso joukko, sama porukka mikä oli ala-asteellakin. Välillä tuli aina uusia kasvojakin jengiin, eikä ketään koskaan haitannut se. Meillä oli iso perhe.

Kaikkea ollaan koettu ja tehty yhdessä, naurettu ja itketty. Kuunneltu ja autettu toisiamme jos on tarvinnu. Ketään ei jäänyt koskaan yksin. Uudet otettiin aina mukaan, kasvettiin vuosi vuodelta yhdessä, isommaksi porukaksi. Muistan aina sen tunteen, mikä tuli kun huomasi että peruskoulua on enään 20 päivää jäljellä. Nyt tulee loppu, mitä me tehdään? Ei enään yhteisiä välitunteja, ei juoruja joka päivä, ei tuttuja ympärillä.. 

Me kaikki lähettiin eri teille, toiset lukioon, toiset amikseen ja toiset kauppikseen. Saatiin uusia kavereita, ystäviä ja seurustelukumppaneita. Se vuosi on ollu mun elämäni paras vuosi. Sain paljon uusia ystäviä, uuden perheen(ei se vanha kuitenkaan mihinkään jäänyt), keräännyttiin paljon yhteen isolla porukalla, juhlittiin niinkuin ennenkin, ihastuin ja rakastuin, alotin ensimmäisessä työpaikassa (jossa viihdyin 10kuukautta, kavereiden takia); kaikki oli hyvin. 

Pikku hiljaa meijän yhteydenpito hiljentyi ja kaikilla rupes oleen ne omat jutut. Silti aina välillä ponnisteltiin ja keräännyttiin yhteen, sovittiin tarkasti päivä millon nähään ja juhlitaan/hengaillaan ja millon mitäkin. Mulla on ihan hirveesti kuvia ja muistoja niiltä ajoilta. Tuli tehtyä onnistumisia ja välillä erittäin tyhmiä juttuja, mitä ei olis saanut tehdä. Elämä opettaa ja sillain.. 

Nyt ei olla hetkeen oltukkaan porukalla, Vappuna viimeks. Parin viikon päästä koittaa aika kun kaikkien olis tarkotus taas kerääntyä tänne mun luo ja tekemään taas yks ikimuistonen ilta. Toivottavasti suurinosa pääsee paikalle (Jonnakin tulee Helsingistä asti;)! 

Kiitos kaikille joihin oon saanut tutustua ja luoda mitä ihanempia muistoja, ketään en oo unohtanu enkä aiokkaan. 

Mulla olis tikulla vielä vanhempiakin kuvia, mutta nyt en kyllä jaksa ettiä sitä :)